keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

i am an antichrist

Sid and Nancy
(Alex Cox)
(1986)

Sid and Nancy kertoo nimensä mukaan Sex Pistolsin basistin Sid Viciousin ja hänen amerikkalaisen bändärityttöystävänsä Nancy Spungenin kohtalokkaan tarinan. Elokuva alkaa Nancyn kuolemasta ja palaa sitten aikaan, jolloin Sid ja Nancy vasta tutustuvat ja menevät toisistaan sekä huumeista sekaisin. Mieleltään sairas Nancy vetää Sidin täysin heroiinin maailmaan ja pilaa häneltä viimeisetkin mahdollisuudet tormistautua ja kulkea bändinsä mukana keikkailemassa. He ovat toistensa ainoat oljenkorret ja kun he elävät mielestään maailman parasta rakkaustarinaa he samalla tuhoavat toistensa elämät.


Sid and Nancy on hien ja viskin hajuinen, räkäinen, verinen ja oksennuksen värinen kuvaus surullisenkuuluisasta rakkaustarinasta ja Sidin syöksylaskusta.
Gary Oldman oli nahkahousuissaan kuin Sid Vicious itse ja Chloe Webbkin oli ärsyttävänä peroksidiblondina kuin ilmetty Nancy. En suosittele elokuvaa kevyeksi iltaleffaksi ja kannattaa mässytkin (sekä huumeet, selvästikin) jättää suosiolla sivuun.

Omat tähdet: ****

silmänkääntäjä

L'Illusionniste
(Sylvain Chomet)
(2010)

Legendaarisen Jacques Tatin käsikirjoitukseen perustuva L'Illusionniste on Bellevillen kolmoset -elokuvan ohjaajan Sylvain Chometin uusin elokuva. Ranskalainen taikuri toimii kiertelevänä viihdyttäjänä ja huomaakin, ettei hänen taidelajiansa arvosteta enää samalla tapaa kuin ennen. Hän päätyy kauniiseen Edinburghiin, jossa hän ystävystyy nuoren tytön kanssa. Taikuri ei ansaitse tarpeeksi rahaa vetämällä kaniiniaan hatusta, joten hän joutuu etsimään lisätöitä. Vaikka hänellä on taloutensa kanssa tiukkaa, hän silti haluaa pitää huolta uudesta ystävästään.

Tarina on haikea ja sympaattinen sekä välillä pohjattoman surullinen, mutta silti siinä on hupaisiakin hetkiä. Ei kannata luulla, että tämä animaatioelokuva on perheen pienimmille suunnattu. Ihmiskuvaukset kävivät kuin nenä naamaan ja Edinburghiin mieli halusi takaisin, kun näki kaupungin niin hienosti kuvattuna.

Omat tähdet: ****

idoli afganistanista

Afghan Star
(Havana Marking)
(2009)

Kymmenen vuotta sitten laulaminen, tanssiminen tai jopa musiikin kuuntelu saattoi johtaa vankilatuomioon tai pahimmillaan kuolemantuomioon. 30 sotaisan vuoden ja talibanhallinnon jälkeen läntinen ohjelmaformaatti Idols saavutti Afganistanin. Miljoonat ihmiset katsoivat "Afghan Star" -kilpailua ja osallistuivat äänestykseen kännyköillään. Monille tämä oli ensikosketus demokratiaan. Uskalias dokumentti seuraa kilpailuun osallistuneita nuoria maassa, jossa huivi on ehdoton ja tanssiminen on kielletty. Kilpailu saattaa vaarantaa erityisesti jatkoon päässeiden naisten hengen.

Dokumentti on rohkea ja aran aiheensa takia erityisen mielenkiintoinen. Oli myös mukava lisä tietää hazaroista ja talibanhallinnosta jo valmiiksi Khaled Hosseinin Leijapoika-kirjan ansiosta. Sinuna jättäisin Suomen Idolsin katsomatta yhtenä iltana ja pistäisin Afghan Starin pyörimään.

Omat tähdet: ***

perjantai 15. huhtikuuta 2011

hit me with your rhythm stick!

Sex & Drugs & Rock & Roll
(Mat Whitecross)
(2010)

Mat Whitecrossin elämäkertaelokuva kertoo viehättävällä tavalla The Blockheads -yhtyeen keulakuvasta Ian Durysta (1942-2000). Elokuvan nimi tulee suoraan The Blockheadsin kappaleesta, joka on osasyyllinen kuuluisan "sex, drugs and rock'n'roll" -sanonnan levinneisyyteen.
Raisu Dury halvaantui sairastettuaan nuorena polion, ja hän elikin loppuelämänsä rampana. Elokuvan päähenkilönä on sekä Ian Dury itse että hänen Duryn Baxter -poikansa (Bill Milner), joka on auttamattomasti jo kapaloikäisestä seurannut isänsä toilailua naisten ja huumeiden kanssa. Jotta Ianin räjähdysherkkää ja yltiötaiteellista luonnetta ymmärtäisi paremmin, elokuva palaa pätkittäin hänen menneisyytensä traumoihin.

Andy Serkis on loistava Ian Duryn roolissa. Hän on energinen, ilmeikäs ja eloisa. Elokuva on tehty visuaalisesti todella monipuoliseksi ja värikkääksi. Välillä Dury kertoo elämästään tyhjän teatterin lavalla, ja siitä tulee heti mieleen Nicolas Winding Refnin Bronson.
Hieno leffa.

Omat tähdet: ****

miksi silmäsi ovat niin suuret?

Red Riding Hood
(Catherine Hardwicke)
(2011)

Ahkerasti Twilight-faneja maanitellut Red Riding Hood -trailer pärähti elokuvasaleihin viime vuoden lopulla. Trailerin perusteella olisi voinut luulla, että kyse on klassisella Punahilkka-tarinalla mässäilevä Twilight-henkinen tarina. Ja niinhän se tavallaan onkin.
Pienessä kyläsessä metsän keskellä pelätään täysikuun aikana ihmissutta. Portit lukitaan visusti ja tälle jätetään pölkyn päälle sidottuna uhriksi pieniä eläimiä, kuten sikoja ja kilejä. Vaikka ihmissusi on tehnyt kylässä tuhoja jo 20 vuotta sitten, pelko ottaa hetkittäin koko kylän ahnaaseen syleilyynsä.
Valerie (Amanda Seyfried) on oppinut pienenä sen, ettei tuntemattomille saa puhua ja että reitiltä ei saa livetä. Hän ystävystyy tummasilmäisen Peterin kanssa ja ajan myötä heidän kiinteä ystävyyssuhteensa muuttuu leiskuvaksi, mutta kielletyksi, rakkaudeksi. Valerie on nimittäin luvattu parempipalkkaiselle Henry-nimiselle komistukselle. Kun ihmissusi hyökkää pitkän tauon jälkeen kylään murhaten Valerien pikkusiskon, epäilykset heräävät. Isä Solomon (Gary Oldman) saapuu paikalle vannoen tappavansa kauhistuksen.
Kuka susi oikein on? Onko se joku kyläläisistä? Voiko se olla lähisukulainen, Henry tai jopa Peter?

Red Riding Hood tempaisi minut taitavasti imuunsa. Pieni kylä oli jotenkin suloisen vanhanaikainen ja tunnelmallinen. Amanda Seyfried sopii isoine kalansilmineen rooliinsa kuin valettu. Hyvin viihdyttävä elokuva, vaikka ei juonellaan varmaankaan ahkerille elokuvaharrastajille tarjoakaan mitään uutta ja sykähdyttävää.
Aivot narikkaan vaan ja punasta hilkkaa päälle!

Omat tähdet: ***

juokse sinä humma kun tuo taivas on niin tumma

Secretariat
(Randall Wallace)
(2010)

Secretariat on Disneyn tuottama elokuva, joka kertoo kaikkien aikojen menestyksekkäimmästä laukkahevosesta.
Penny Cheneryn (hymysilmäinen Diane Lane) äiti kuolee ja hän matkustaa kotopuoleensa hautajaisiin sekä katsomaan miten dementoituva isä voi. Kotitilallaan talous ei olekaan hyvällä tolalla ja Penny ottaa melkein kirjaimellisesti ohjat omiin kätösiinsä. Hän saa tuoreelle varsalle hyvän kouluttajan, Lucien Laurinin (John Malkovich), ja puhuu rämäpäisen kanadalais-jockeynkin leiriinsä.

Elokuvaa varjosti suuresti se, että olen moista eläinten hyväksikäyttöä ja kilpaurheilua vastaan. Muuten Secretariat on ihanan hyväntuulinen -ja uskomatonkin- menestystarina. John Malkovichista tulee tietenkin vielä ylimääräiset pojot eikä Diane Lanenkaan voimakastahtoinen Penny mikään huono suoritus ollut.

Omat tähdet: ***

with your feet in the air and your head on the ground

Sucker Punch
(Zack Snyder)
(2010)

Sucker Punch on Zack Snyderin (300, Watchmen) uusin fantasia-toiminta, jota tähdittää sopiva poppoo tutumpia ja tuntemattomampia kasvoja.
Nuori Baby Doll (Emily Browning) on isäpuolensa hyväksikäyttämä ja kun hänen äitinsä kuolee, isäpuoli ei enää tyydykään Baby Dolliin vaan lähestyy tämän pientä siskoa. Baby Doll puolustaa sisartaan traagisin seurauksin ja hänet lukitaan vankimielisairaalaan. Hän alkaa hetimmiten suunnitella pakoa saaden neljä tyttöä avukseen.

Sucker Punchin juoni oli hyvin monitahoinen ja rytmi nopea. Elokuvan ensimmäiset viisi minuuttia saivat minut suorastaan haukkomaan henkeäni. Soundtrack oli cover-biiseillään niin onnistunut, että pääsi minun top-listalleni; repertuaariin mahtui uudelleenversioituina mm. Jefferson Airplanea, Björkiä sekä Pixiesiä. Olin varma, että Sucker Punch perustuu johonkin sarjakuvaan, mutta olinkin väärässä. Tarina on ohjaajan itsensä oma ja hän on toinen käsikirjoittajista.

Omat tähdet: ***½

lauantai 9. huhtikuuta 2011

suloinen ikuisuus

The Sweet Hereafter
(Atom Egoyan)
(1997)

The Sweet Hereafter, suomeksi Suloinen ikuisuus, perustuu samannimiseen novelliin. Pienen kanadalaisen kaupungin idylli vapisee, kun koulubussi suistuu heikoille jäille vieden mukanaan lastin koululaisia. Asianajaja Mitchell Stephens (Ian Holm) haluaa saada lapsensa menettäneet vanhemmat tarttumaan lakisyytteeseen, jossa esitettäisiin linja-auton olleen viallinen. Samanaikaisesti hän ei pääse omaa menneisyyttään pakoon, sillä hänen narkkari tyttärensä soittelee saaden vanhat muistot pulpahtamaan pintaan.

Elokuvassa soi lähes katkeamatta pelottava itämainen puhallinmusiikki, jollainen soi myös Schraderin Comfort of Strangers -teoksessa. Mielestäni elokuvalla olisi ollut mahdollisuus tarjota jotain parempaakin, mutta nyt se jäi jostain syystä hieman valjuksi. Oli kiinnostavaa nähdä eri vanhempien taustoja ja salaisuuksia, vaan olisin mieluusti nähnyt tarinoita tarkemmin.

Omat tähdet: **½
Katrin tähdet: **½

perjantai 8. huhtikuuta 2011

wouldn't it be loverly?

My Fair Lady
(George Cukor)
(1964)

My Fair Lady oli alkujaan Broadway-musikaali, joka puolestaan pohjautuu näytelmään Pygmalion. Se kertoo Eliza Doolittle -nimisestä kukkaistytöstä, joka on kuvankaunis, mutta joka käyttäytyy ja puhuu kuin katupoika. Kieltentutkija Henry Higgins (Elizalle 'Enry 'Iggins) lyö ystävänsä Pickeringin kanssa vetoa siitä, pystyykö hän kouluttamaan Elizasta puolessa vuodessa hyväkäytöksisen, salonkikelpoisen leidin.

Vihdoin sain katsottua tämän kahdeksan Oscaria voittaneen Hepburn-klassikon. Välillä on ehkä liiankin ilmeistä, että elokuva pohjautuu musikaaliin. Muutamat laulut ovat tarttuvia ja hyviä, mutta osa on kuin pelkkää puhetta musiikin säestyksellä. Audrey heittäytyy rooliinsa ihanasti kunnon brittiaksentilla, jossa h-alkukirjaimia ei tunneta ja lause "the rain in Spain stays mainly in the plain" sanotaan täysin niin kuin kirjoitetaankiin.
Kolmetuntinen elokuva oli makuuni liian pitkä, mutta silti se viihdytti.

Omat tähdet: ***½
Katrin tähdet: ***

aatu valheiden verkossa

Just Go with It
(Dennis Dugan)
(2010)

Dannylle (Adam Sandler) kävi 80-luvulla huonosti. Hän kuuli hääpukuisen morsiamensa naureskelevan räkäisiä hänelle sekä erikoisen isolle nenälleen morsiusneitojen kanssa ja kaiken kukkuraksi sai samalla tietää, että morsiolla on ollut koko ajan toinen mies. Sydän murtuneena ja hartiat korvissa Danny lähti puvussaan hukuttamaan murheitaan baariin. Yllättäen eräs kuuma misukka antaa hänelle huomiota huomatessaan sormuksen tämän sormessa. Danny keksii karmean nerokkaan tavan pistää elämä risaiseksi ja ihmissuhteet kiihkeinä, mutta lyhyinä. Hän leikkauttaa nenänsä ja alkaa elää tyytyväisenä "ukkomiehen" naisrikasta aikaa, kunnes ihastuukin oikeasti. Ihastuksen kohde huomaa sormuksen, jota ei oltu hänen silmilleen tarkoitettu. Danny joutuu ensin palkkaamaan työkaverinsa Katherinen (Jennifer Aniston), sitten vielä hänen kaksi lastaankin ja kun sekään ei riitä, niin he kaikki lähtevät yhteiselle, iloiselle Havaijin matkalle.

Kun Adam Sandler paistattelee pääroolissa, elokuvalta tuskin voi odottaa mieltä räjäyttäviä ratkaisuja. Juoni oli tönkkö, huonosti kulkeva ja koko ideakin oli suoraan sanottuna paska. Miten kukaan voisi kuvitella, että jonkun kanssa saisi toimivan ihmissuhteen, kun taustalla on noin paljon suuria valheita? Ja miksi kummassa Nicole Kidman oli suostunut pieneen rooliin? Elokuvassa oli myöskin kohtaus, jossa elvytettiin lammasta. Voisin kuvitella yläasteelaisten finninaamapoikien hörisevän laumassaan, mutta minun kohdallani pojot laskivat alamäkeä.

Omat tähdet: *
Katrin tähdet: *

lauantai 2. huhtikuuta 2011

disketit selässä

Tron: Legacy
(Joseph Kosinski)
(2010)

Tron: Legacy on jatko-osa vuonna 1982 ilmestyneelle Tron-elokuvalle. Lahjakas ohjelmistosuunnittelija Kevin Flynn on kadonnut jo 20 vuotta sitten. Yllättäen häneltä tulee elonmerkki, jonka takia hänen poikansa Sam ajautuu vanhaan pelihalliin. Pelihallin portaalin kautta Sam sinkoutuu kyberavaruuteen, jossa hän joutuu tyystin pelin yhdeksi nappulaksi. Hän yrittää selvitä hengissä samalla kun etsii isukkiaan.

Elokuva olisi kenties ollut viihdyttävämpi elokuvateatterissa, sillä visuaalisesti se oli erittäin futuristinen. Värit suorastaan hivelivät silmiä. Tietokoneruudulla se ei päässyt oikeuksiinsa. Tarina ei kuitenkaan ollut mitenkään kaksinen, vaan pikemminkin verrattavissa liisteripuuroon ja lahoon puuhun. Michael Sheen käväisi pienehkössä roolissa ja toi heti elokuvaan kaivattua "jytyä", mutta muuten leffa oli liian laimea eikä tuntunut loppuvan koskaan.

Omat tähdet: **½

pelko alastomana

Primal Fear
(Gregory Hoblit)
(1996)

Martin Vail (Richard Gere) on puolustusasianajaja. Hän puolustaa "mahdollisia" rikollisia, jonka takia ihmiset eivät hänestä pahemmin pidä. Uravalinnan takia tili pysyy mukavan muhkeana. Hän ryhtyy maineen toivossa puolustamaan arkkipiispan murhasta syytettyä kuoropoikaa. Kuoropoika (Edward Norton) saatiin kiinni, kun hän yritti paeta arkkipiispan vereen tahriutuneena rikospaikalta. Juttu vaikuttaa alussa selvältä hommalta, mutta pian piispan hämärä menneisyys alkaa paljastua ja herää kysymys siitä, oliko rikospaikalla kolmaskin henkilö.

Primal Fear, suomeksi Alaston pelko, ylitti odotukseni. Edward Nortonin mukanaolo oli tietenkin ilo sydämelle ja tälläkään kertaa hän ei jättänyt katsojaa kylmäksi. Eetu on mahdottoman hyvä ja monipuolinen näyttelijä! Elokuvan puvustus oli 90-lukulaisen beigen sekä vaalean sävyihin kietoutunut, ja vähintään 98prosentilla oli sellainen ruma, pitkähelmainen itsensäpaljastaja-takki. Ulkoisista seikoista huolimatta elokuva oli jännittävä ja hyvä. Laura Linneykin sai ensi kertaa minulta pisteitä.

Omat tähdet: ****
Katrin tähdet: ***