lauantai 18. joulukuuta 2010

mysterious sister returns


Il y a longtemps que je t'aime
(Philippe Claudel)
(2008)

Léa ei ole koskaan päässyt tutustumaan isosiskoonsa, koska sisko joutui vankilaan Léan ollessa vielä pieni. Vapauduttuaan viidentoista vuoden kakun jälkeen Julienne (Kristin Scott Thomas) yrittää saada elämästä uudelleen kiinni. Léa ottaa hänet avosylin hänen ja perheensä kotiin asumaan, vaikka aviomies alussa vastustaakin ideaa. Juliennella on vaikeuksia sopeutua normaaliin yhteiskuntaan. Kuka huolisi murhatuomiosta istuneen töihin? Mitä sanoa ihmisille, jotka ihmettelevät, miksei Léa ole koskaan maininnut siskoaan? Mitkä motiivit Léalla oli teolleen?

Il y a longtemps que je t'aime (eli Olen aina rakastanut sinua) tarkastelee siskosten vahvaa henkistä sidettä, joka on vuosienkin saatossa säilynyt. Elokuva on lämmin ja koskettava. Henkilöhahmot ovat helposti lähestyttäviä ja varsinkin Léan vanhempi tytär saa höpinöillään hymyn huulille. Nyt on aika sanoa hyvästit typerälle "en halua katsoa ranskalaisia elokuvia" -ajatusmaailmalle. Jos kuitenkin olet olevinasi varma siitä, että et pidä "ranskalaisista elokuvista", saatat silti pitää tästä.

Omat tähdet: ****

torstai 16. joulukuuta 2010

marijuana vs. ivy league

Leaves of Grass
(Tim Blake Nelson)
(2010)

Leaves of Grass on musta komedia sekoitettuna draaman aineksiin. Se kertoo kahdesta täysin toisistaan eroavista identtisistä kaksosista; Brady (Edward Norton) kasvattaa töikseen pilveä, Bill (Edward Norton, kukas muu) on arvostusta niittävä professori. Bill ei kaipaa kotikulmilleen takaisin, ei sitten ollenkaan. Veljesten äitikin (Susan Sarandon) itkee ja on varma siitä, ettei tulisi koskaan näkemään toista poikaansa muuten kuin tiedejulkaisujen kansissa. Brady joutuu kasvattelujensa kanssa pinteeseen ja huijaa Billin kaupunkiin avuksi. Bill raivostuu ja huomaakin pian olevansa esikeitetyssä sopassa mukana kaulaansa myöten.

Valitsin elokuvan Edward Nortonin tähden tietämättä juonesta oikeastaan mitään. Elokuva sinäänsä ei ollut mikään elämys, mutta Edward roolihahmoissaan oli. Bradylla on ihana ("") Oklahoman aksentti, kun puolestaan Bill puhuu käyttäen sivistyssanoja. Edward osasi erottaa veljesten persoonallisuudet erittäin taitavasti ja välillä tuppasikin unohtumaan se, että Edward on todellisuudessa vain yksi ihminen kahdessa roolissa.

Leaves of Grass yllätti välillä sälyttämällä ammuskelua muuten niin rauhalliseen kohtaukseen. Muutaman kerran oli vähän sellainen "is this really happening?" -epäusko. Jos pääroolissa olisi ollut joku muu, en olisi saanut elokuvatyydytystäni. Edward on kuitenkin niin kelpo kaveri, että uskaltanen jopa suositella tätä.

Omat tähdet: ***
Katrin tähdet: **½

mommy is still angry at daddy

Kill Bill Vol. 2
(Quentin Tarantino)
(2004)

Black Mamban kostoretki jatkuu, sillä tappolistalta uupuu vielä yliviivattavia nimiä. Tällä kertaa elokuvassa syvennytään tutustumaan Uma Thurmanin esittämään henkilöhahmoon, tapahtumiin ennen hänen koomaansa sekä ihmisiin, jotka hän tahtoo listiä. Ensimmäisessä osassa katsoja pystyi vain arvailemaan mitkä motivaatiot Black Mamballa on tappojensa takana, mutta toisessa mitään ei jätetä arvailujen varaan. Dialogit ovat edelleen hiottuja, pitkiä ja nasevia. Soundtrack puksuttaa eteenpäin kuin juna. Mihinkään ei ole mitään lisättävää.

Henkilökohtaisesti on vaikeaa kirjoittaa näin lyhyen ajan sisällä molemmista Kill Bill -elokuvista käyttämättä samoja termejä ja kehusanoja. Näyttelijäkaarti on huikea ja vaikka olenkin nähnyt elokuvan moneen otteeseen, tunnun saavan siitä joka kerralla jotakin uutta irti. Harmittaa melkein kun ei tullut pidettyä kirjaa samalla; olisi ollut hauskaa kirjata ylös nokkelimmat vuorosanat.
Jos pidit ensimmäisestä osasta (miksi et olisi pitänytkään?), pidät taatusti myös tästä. It's guaranteed.

Omat tähdet: ****½
Katrin tähdet: ****

digibox hunting

Napapiirin sankarit
(Dome Karukoski)
(2010)

Voiko yhdestä digiboksista saada aikaan kokopitkän elokuvan? Näköjään voi.
Irina (Pamela Tola) on kurkkua myöten täynnä miehensä Jannen (Jussi Vatanen) aikaansaamattomuutta. Ilman televisiotakin on eletty kolme vuotta analogisten lähetysten muuttuessa digitaaliseksi, sillä ei tietenkään ole saanut hankittua digiboksia. Eräänä perjantaiaamuna Irina jättää Jannelle 50 euroa boksia varten, mutta mies tyhmyyksissään käyttää rahaa kaljaan, eivätkä varat riitäkään ostokseen. Irina antaa ehdon: boksin on oltava lauantaiaamuna yhdeksään mennessä hankittuna, tai muuten starttaa muuttoauto kohti Tamperetta. Janne ottaa kaksi kaveriaan mukaan suorittamaan yksinkertaista tehtävää, josta tuleekin päätähuimaava seikkailu. Matkassa on mutkia riittämiin.

Viihdyin Napapiirin sankareita katsoessani, mutta myönnettävä on, että se kärsi muutamista latistajista. Onko pakko näyttää miten kuolleeksi luultu poro roikkuu pää alaspäin ja miten sitä aletaan pistellä puukolla? Ja sekin oli muka hauska kohta, ainakin kaikkien muiden teatterissa olijoiden mielestä. Oksettavaa. Jotkin muutkin "hauskat" kohdat menivät mauttomuudellaan yli.
Jannen kaverit Kapu (Jasper Pääkkönen) ja Räihänen (Timo Lavikainen, luultavasti Suomen sympaattisin näyttelijä) tuovat kivaa lisämakua leffaan. En kuitenkaan ole varma häiritsikö Kapun "pohojosen murre" minua siksi, etten kuule sitä pahemmin muutenkaan vaiko siksi, ettei se kuulostanut luonnolliselta. Joka tapauksessa elokuva sai nauramaan kerran jos toisenkin.

Omat tähdet: ***
Katrin tähdet: ***

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

strawberry fields forever

Across the Universe
(Julie Taymor)
(2007)

Across the Universe on romanttinen The Beatles -henkinen musiikkidraama. Siinä Judea (Jim Sturgess) alkaa pänniä ainainen raataminen satamatyöläisenä ja hän päättää lähteä Yhdysvaltoihin tapaamaan jenkki-isänsä ensimmäisen kerran. Isä oli sota-aikoina käynyt Euroopassa kiksauttamassa Juden äitiä ja palannut sitten takaisin Valtoihin oman elämänsä pariin. Jude tapaa matkallaan Maxin (Joe Anderson), josta tulee kertaheitolla hänen ystävänsä. Maxin kautta Jude tutustuu Lucyyn (Evan Rachel Wood), boheemiin 60-luvun New Yorkiin ja Vietnamin sodan vastustusliikkeeseen.

Across the Universe on hyvin monipuolinen ja vahvasti visuaalinen teos. Elokuvassa esiintyy nimekkäitä ja tunnettuja henkilöitä, kuten koomikko Eddie Izzard sekä Bono. Mitä useammin leffan näkee, sitä paremmin huomaa kuinka paljon viittauksia The Beatlesiin siinä onkaan. Jopa jotkin lauseetkin (mm. "She came in through the bathroom window") ovat suoraan The Beatlesin biisistä. Kutkuttavaa, eikö? The Beatlesin ollessa "top 1 band of all times" myös soundtrack oli erityisesti allekirjoittaneen mieleen. Biiseistä on tehty aivan järisyttävän ihanat versiot, wow. Kylmät väreet menevät pitkin selkäpiitä erityisesti kun soi Because ja While My Guitar Gently Weeps.
Jim Sturgessista tuli kertaheitolla yksi lempinäyttelijöistäni; onhan hän ilmetty nuorempi versio iki-ihanasta Ewan McGregorista. Evan Rachel Wood on Lucyna supersuloinen ja kirkasääninen, Joe Anderson Maxina villi ja kertakaikkiaan hauska. I think I am in love with all of them! Tämä on elokuvan olen näyttänyt niille, jotka eivät omien sanojensa mukaan musiikkileffoista tahi The Beatlesista pahemmin piittaa. Lopputekstien aikana jopa heidän silmissään kimaltavat liikutuksen kyyneleet. Minun alahuuleni nyt värisee koko kaksi tuntia..

Omat tähdet: *****
Melissan tähdet: *****

maanantai 13. joulukuuta 2010

wanna get even, even Steven?

Kill Bill Vol. 1
(Quentin Tarantino)
(2003)

Kill Bill Vol. 1 on nimensä mukaan kaksiosaisen toimintaelokuvan ensimmäinen osa. Salamurhaaja Black Mamba (Tarantinon lemmikki, Uma Thurman) joutuu murhayrityksen kohteeksi omissa häissään. Iskun takana on eliittitapporyhmä Deadly Viper Assassination Squad, jonka pomona on mies nimeltä Bill, Black Mamban rakastaja ja ex-työnantaja. Koko hääseurue murhataan julmasti ja Bill itse suorittaa tärkeimmän tehtävän pamauttaen luodin morsiamen kalloon. Black Mamba onkin sitkeä mimmi, ja herää vuosien kooman jälkeen raivokkaan kostonhimoisena. Elämälle tulee tarkoitus; litsiä koko eliittitapporyhmä ja kirsikkana kakun päällä päättää Billin päivät.

Kill Bill Vol. 1 on elokuva isolla E:llä. Siinä kaikki on millilleen tarkoin harkittua; musiikki täydellisen tarantinonomaista, dialogi nokkelan osuvaa, leikkaus puhtaasti toimivaa ja roolisuorituksetkin ovat napakymppejä. Elokuvaan on taidokkaasti yhdistetty splatteria, animea, samuraikulttuuria sekä spagettiwesterniä. Kun verta roiskuu ympäriinsä yltiöpäisen liikaa, ei se enää edes ällötä. Pidän siitä, kuinka elokuva etenee hyppien ajanjaksosta toiseen, eikä etene kronologisesti. Loistava teos. Jos et ole vielä jostain syystä nähnyt tätä, häpeä ja mene nurkkaasi! Kun olet valmis, mene, katso ja voita.

Omat tähdet: *****
Katrin tähdet: ****

ollako vai eikö olla

Breaking Upwards
(Daryl Wein)
(2010)

Daryl (Daryl Wein) ja Zoe (Zoe Lister-Jones) ovat olleet yhdessä vuosia, tarkemmin sanottuna neljä, eivätkä enää ole suhteeseensa täysin tyytyväisiä. He tekevät aivan kaiken kahdestaan ja ovat tylsistyneitä toisiinsa. Vihdoin he istuvat alas keskustelemaan asiasta vakavasti ja laativat uudet säännöt suhteeseensa. Tärkeimpänä sääntönä, ratkaisuna kuivuvalle ihmissuhteelleen, he päättävät kokeilla "tapaamispäiviä". Tapaamispäivät tarkoittavat käytännössä sitä, että viikon neljä päivää on omistettu parisuhteelle, kolme muuta yksinolemiselle ja itsensä tutkiskelulle. "Eropäivinä" jopa puhelut ovat kiellettyjä. Zoe vetää yli listalla olleen "tapaillaan muita" -lauseen. Miten tällainen järjestely tulee vaikuttamaan heihin yksilöinä ja pariskuntana?

Pidin siitä, että leffa oli niin "do it yourself". Nyt jälkeenpäin harmittaa, etten tiennyt kuinka DIY se olikaan; Daryl ja Zoe ovat tosiaan yhdessä ja elokuva löyhästi siihen aikaan, jolloin he alkoivat tutkiskella varteenotettavia vaihtoehtoja yksiavioisuudelle. Tämän tiedostaminen olisi jotenkin vaikuttanut siihen, miten heidän suhdettaan ja kemioitaan tarkastelin.
Elokuva oli luonteva ja realistinen. Suosittelen varsinkin niille, jotka viihtyvät romanttisten nyyhkyjen parissa.

Omat tähdet: **½

perjantai 10. joulukuuta 2010

kolmen elämän mies

Mr. Nobody
(Jaco Van Dormael)
(2010)

Vuonna 2092 Nemo Nobody (Jared Leto) on 118-vuotias mies, joka on ainoa jäljellä oleva kuolevainen. Muu ihmiskunta tulee elämään ikuisesti tieteellisen kehityksen ansiosta. Maatessaan kuolinvuoteellaan Nemo kuvittelee kolme vaihtoehtoista elämää, jotka on helppo erottaa toisistaan poikkeavilla musiikillisilla teemoilla sekä värimaailmoilla. Nemon kolmessa elämässä on kolme eri naista; Anna (Diane Kruger), joka on Nemon todellinen rakkaus. Elise (Sarah Polley) on masentunut ja synkkä vaimo. Jeannen (Linh Dan Pham) kanssa Nemo on lähinnä rahan takia.
Elokuvassa näytetään, kuinka pienetkin ratkaisut muuttavat elämänkulkua merkittävästi.

Mr. Nobody on silmää hivelevä visuaalinen teos, joka varmasti pitää katsojan kuin katsojan otteessaan. Ajatusta ei voi herpaannuttaa hetkeksikään, sillä silloin kelkasta auttamattomasti tipahtaa. Mr. Nobody on juuri sellainen, että se uudella katselukerralla muuttuu aina vain paremmaksi. Missään hetkessä ei ollut tylsistyttäviä lähikuvia ja monologeja, vaan aina edes taustalla näkyi jotain mielenkiintoista, johon katse kiinnittyi.

Elokuvassa viitattiin hauskasti perhosvaikutukseenkin; työtön brasilialainen mies keitti kotonaan kananmunaa, jonka takia Nemon olinpaikassa alkoi kaksi kuukautta myöhemmin sataa ja Nemon lapulle raapustettu puhelinnumero tuhoutui. Mies oli muuten menettänyt työnsä Nemon valkkaillessa kaupassa farkkuja ja valitessa halvemman vaihtoehdon puoli vuotta aiemmin. Jos mies olisi ollut töissä, hän ei olisi keittänyt höyryävää kananmunaa, eikä Nemokaan olisi menettänyt tärkeää numeroaan. Suosittelen elokuvaa mitä lämpimimmin!

Kuten kiinalainen sananlasku sanoo:
"Pieni lumihiutale voi taivuttaa bambunlehden."

Omat tähdet: ****½
Katrin tähdet: ****

muukalainen Moskovassa

This Is It
(Kenny Ortega)
(2009)

"Michael Jackson’s This Is It tarjoaa Michael Jackson -faneille ja musiikinystäville harvinaisen kurkistuksen popin kuninkaan elämään tämän suunnitellessa ja harjoitellessa loppuunmyytyä Lontoon O2 Areenan konserttisarjaansa. Elokuva taltioi Michael Jacksonin valmistautumista konsertteihin maaliskuulta kesäkuulle 2009.

Michael Jackson’s This Is It on koostettu yli 100 tunnista kulissien takana kuvattua materiaalia ja elokuva näyttää Jacksonin harjoittelemassa ennennäkemätöntä show’taan varten. Elokuva tarjoaa ainutlaatuisen rehellisen ja suoran näkökulman Michael Jacksonin elämään kun laulaja, tanssija, elokuvantekijä, arkkitehti, luova nero ja upea taiteilija keskittyy luomaan ja hiomaan Lontoon musiikkitapahtuman yksityiskohtia."

Michael Jackson on jo lapsuudestani lähtien ollut yksi suurimmista idoleistani, joten odotin myös This Is It -dokumentilta kohtalaisen paljon. Pelkäsin valmiiksi, että MJ:n kuolemalla mässäiltäisiin, mutta onnekseni edes lopputeksteissä ei ollut edes perinteistä syntymävuosi-kuolinvuosi-yhdistelmää.
Michael näki uskomattoman paljon vaivaa tulevan kiertueensa vuoksi. Olin yllättynyt nähdessäni millainen show olisi ollut tulossa. Kaikki oli niin viimeisen päälle ajateltu koreografioita, taustavideoita ja konsertin juonikuvioita myöten. Earth Songiin tehty sademetsän tuhovideo sai minut vuolaiden kyyneleiden partaalle ja rispektit upeaa MJ:tä kohtaan nousivat vielä lisää. Harmittaa, ettei yleisö päässyt koskaan näkemään tätä spektaakkelimaista showta. Suosittelen varsinkin faneille, mutta luulen että muutkin saisivat tästä paljon irti. Minä ainakin päädyin tykkäämään sellaisista kappaleista, jotka olivat aiemmin olleet hailakoita musiikkikokemuksia.

Omat tähdet: ****
Katrin tähdet: ***½
(kirjoitettu alunperin 20.11.2009)

nobody is born to be a drug dealer



Mina olin siin
(René Vilbre)
(2008)

Mina olin siin eli I Was Here perustuu eestinkieliseen Sass Hennonin romaaniin Mina olin siin. Esimene arest. Elokuva menestyi hienosti päätyen kotimaassaan kaikkien aikojen katsotuimmaksi elokuvaksi, oli Viron Oscar-ehdokkaana ja esitettiin suomessa 2008 Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla.

Elokuvan päähenkilö Rass käy eliittikoulua, eikä aio jättää lääkäriksi opiskelemista pelkäksi haaveeksi. Rass hankkii rahansa pikku rötöksillä, kunnes tutustuu vankilasta juuri vapautuneeseen Olariin. Olarin kautta Rass pääsee rahakkaampiin bisneksiin mukaan ja alkaa diilata huumeita. Nuoret vetävät metamfetamiinia, juovat viinaa reippaasti pullon suusta ja kaahaavat autoilla. Mustasukkaisuudenpuuskissa lätty lätisee ja omaa rakasta petetään aivan nenän edessä. Erilaisuutta elokuvaan tuo kuitenkin se, että Rass on niin "tavallinen" ja hänellä on jokin todellinen päämäärä elämässään.

Erityisesti pidin käsivarakuvauksesta, eestin kielestä sekä karskista, todella vakuuttavasta Olarista, joka puhuu keltaisten hampaittensa välistä sössöttäen välillä eestiä, välillä venäjää. Olin vaikuttunut ja ehkä hieman yllättyneenkin ylpeä siitä, että Virossa saa näin hyviä elokuvia aikaiseksi.

Omat tähdet: ****
Katrin tähdet: ****

that's telekinesis, Kyle!

Push
(Paul McGuigan)
(2009)

Joillakin ihmisillä on yliluonnollisia kykyjä; jotkut pystyvät siirtämään ajatuksilla esineitä, jotkut näkevät tulevaisuuteen, jotkut pystyvät istuttamaan päähäsi uskottavia ajatuksia. Eräs valtion järjestö käyttää vaarallista lääkettä yrittäen saada aikaan ennenäkemättömän ihmisarmeijan. Mikäs sen parempaa kuin armeija täynnä supersotilaita. Lääke ei aluksi toimi toivotulla tavalla, sillä kaikki ovat saaneet siitä surmansa. Yksi selviääkin ihmeen kaupalla lääkkeestä hengissä ja karkaa Hong Kongiin toikkaroimaan. Siellä hän tapaa 13-vuotiaan, tulevaisuuteen näkevän Cassien (Dakota Fanning) ja telekineettisen kyvyn omaavan Nickin (Chris Evans). Perässä ei olekaan pelkästään laitoksen (eli Osaston) agentit, vaan myös kiinalainen mafia.

Dakota Fanning on roolissaan tapansa mukaan erinomainen, mutta sen sijaan Camilla Bellen osa kyti jatkuvasti vain pienellä liekillä. Push oli viihdyttävää katseltavaa, eikä ollut odotuksien mukaan liian monimutkainen. Alussa yliluonnolliset kyvyt selitettiin yksinkertaisen mukavalla tavalla. Heroes-sarja ponnahtaa väistämättä mieleen, muttei se ole huono asia, päinvastoin! Lisäplussaa jynkeästä musiikista.

Omat tähdet: ***
Katrin tähdet: **½

torstai 9. joulukuuta 2010

EVP = Elekee Vammatko Pirulle!

White Noise
(Geoffrey Sax)
(2005)

White Noise on psykologinen trilleri, joka käsittelee psykologista EVP-ilmiötä. Elokuva kertoo Jonathan Riversistä, joka menettää vaimonsa auto-onnettomuudessa. Tapahtuman jälkeen Jonathan alkaa nähdä epämääräistä ukkelia kotinsa ja työpaikkansa ulkopuolella. Mies esittäytyy Raymondiksi ja kertoo, että Jonathanin vaimolla on asiaa. Raymond on vuosikymmenet puuhaillut EVP-ilmiön parissa ja hänen kotoaan löytyy kiva setti televisioita, nauhureita ja muuta elektroniikkaa. EVP-hommiin tarkoitetussa televisiossa Jonathan näkee vaimonsa lisäksi myös muita ihmisiä, joiden viestit eivät olekaan aivan niin kauniita ("you pig!", "fuck you!"). Herää epäilys; onko tämä sittenkään niin turvallista? Se ei Jonathanin alkavaa obsessiota kuitenkaan latista.

Tällaiset "rajan takaa" -leffat puistattavat minua suuresti. Suututtaa ja ärsyttää ihmiset, jotka uhkaavissakin tilanteissa jatkavat typeriä harrastuksiaan (kuten spiritismiä). White Noise oli täynnä perussäikäytystilanteita, muttei niitä kuitenkaan ympätty jokaiseen mahdolliseen tilanteeseen. Jännää nähdä television lumisateen joukossa tyyppejä ja kuulla radion kohinan läpi puhetta. Sanoisin jälleen, että elokuva "ei ollut täydellistä ajanhukkaa, mutten katsoisi uudelleen".
Mut hei, elekee nyt leikkiä sokkosta pirun kanssa! Se on ainoa, jolla ei ole sidettä silmillä.

Omat tähdet: **
Katrin tähdet: **

this might hurt a little..

Sicko
(Michael Moore)
(2007)

Unelmamaassamme Yhdysvalloissa saa lääkärinapua sairausvakuutuksella, sillä julkista terveydenhuoltoa ei ole. Kuulostaako ajatus etäiseltä? Yhdysvaltalaisista noin 50 miljoonaa, joista lapsia on peräti yhdeksän miljoonaa, on ilman vakuutusta. Michael Moore vertailee maansa järjestelmää mm. Kanadan, Iso-Britannian ja Ranskan verovaroin kustannettuun julkiseen terveydenhuoltoon. On erittäin mielenkiintoista nähdä kuinka Yhdysvallat yrittää mustamaalata Kanadan "surkeaa" järjestelmää, jossa amerikkalainenkin saa parempaa hoitoa kuin omassa maassaan.

Dokumentissa tarkastellaan kroonisesti sairaita ihmisiä, joiden varat eivät yksinkertaisesti riitä tarvittuihin hoitoihin ja lääkkeisiin. Monilla heillä on vakuutus, mutta kappas vain, vakuutusyhtiöiden tärkein tehtävä tuntuu olevan rahojen evääminen, ei ihmisten auttaminen. Eräältäkin naiselta alettiin pyytää leikkauksen jälkeen rahoja takaisin, sillä hänellä oli aikoinaan ollut hiivatulehdus. Anteeksi mitä? Kaikennäköistä ne keksivätkin..

Olen mielissäni (joskin raivoissani!) kun näen miten Yhdysvallat on mätä paikka. Varsinkin dokumentteja seuraan ilomielin (hurjistuneena), sillä mikä ihanampaa (kammottavampaa) kun kurkistaa kullatun verhon taakse näkemään mitä kulissien takana tapahtuu. Kiitos, Michael Moore, jälleen mieltäjärisyttävästä teoksestasi ja anna palaa lisää!

"We're all living in America, America ist wunderbar!"

Omat tähdet: ****½
Katrin tähdet: ****

sirpaleita kerännyt oon aivan liikaa

Juulian totuudet
(JP Siili)
(2002)

Juulian totuudet on JP Siilin ohjaama ja käsikirjoittama tv-minisarja. 16-vuotiasta Juuliaa esittää Mervi Takalo. Juulia on kapinoinut lyhyessä elämässään muunmuassa varastamalla autoja (vain Volvoja) ja olemalla muutenkin tosi kovis. Hän saa uuden mahdollisuuden päästessään muuttamaan koulukodista takasin kotiinsa, jossa häntä odottelee isä sekä pikkusisarukset. Äiti makaa sairaalassa kasvina. Juulia aloittaa lukion saaden heti parhaan, jännällä tavalla humoristisen, ystävän.
Sarja kertoo Juulian kapinasta ja siitä, miten hänen ajatuksensa törmäävät todellisuuden kanssa.

Sarja oli kuvattu erikoisella tavalla; lähikuvaa käytettiin paljon ja kuva oli välillä "tökkivää" melkein ärsyyntymiseenkin saakka. Mervi Takalo puhui Juuliana jotenkin teatterimaisesti ja se häiritsi. Juulian parasta ystävää, Kirsiä (Iida Maria Lindstedt), oli ilo seurata. Hän oli energinen, pulppuava, omalaatuinen ja hänellä oli hauska puhetyyli. Sarja oli mielenkiintoinen ja katsottavan arvoinen.

Omat tähdet: ***
Katrin tähdet: ***

velvollisuudesta elää

Mar adentro
Alejandro Amenábar
(2004)

Mar adentro niitti mainetta ja kunniaa maailmalla voittaen mm. vuoden 2004 Oscarin ja Golden Globen parhaana vieraskielisenä elokuvana. Se perustuu tositarinaan merimiehestä, Ramón Sampedrosta (ihana Javier Bardem), joka nuorena uimahyppytoilailun takia neliraajahalvaantuu. Hän elää veljensä perheen kanssa, sillä ei voi elää päivääkään ilman muitten apua. Perhe on hyvin kiintynyt häneen, eikä itsemurhassa avustaminen tule kuuloonkaan. Ramónin mukaan se, joka rakastaa oikeasti, tukee hänen päätöstään päättää kurja elämänsä. Hän taistelee 28 pitkää vuotta eutanasian puolesta.

Tarina on koskettava ja kylvää varmasti keskustelun siemenen ihmisiin. Eikö kaikilla pitäisi olla yhtäläinen oikeus päättää mitä elämällään tekee? Entäs kun joku on kehonsa takia siihen kykenemätön? Javier Bardem oli roolissaan sarkastinen ja nokkela, mutta samalla ehdottoman surullinen. Hänen roolisuorituksensa ja henkilöhahmonsa ei jätä ketään kylmäksi.

"Elämän pitäisi olla oikeus, ei velvollisuus."

Omat tähdet: ****
Katrin tähdet: ***½

kuolema meille kummituksia lähettää


Charlie St. Cloud
Burr Steers
(2010)

Charlie St. Cloud perustuu kirjaan The Death and Life of Charlie St. Cloud. Zac Efron näyttelee Charlieta, jonka pikkuveli kuolee traagisesti auto-onnettomuudessa. Elokuva hypähtää alussa eteenpäin viisi vuotta näyttäen mitä Charlielle nykyään kuuluu. Ei kovin hyvää. Charlie on lopettanut ennen niin tärkeän harrastuksensa, purjehduksen, aivan kokonaan. Hän on töissä samalla hautausmaalla, jonka povessa hänen rakas veljensä lepää. Iltaisin Charlie pitää huolen, että ei missaa ainoatakaan tapaamista veljensä kanssa, jonka näkee haamuna.

Zac Efron on suloinen veijari, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Uskomattoman siniset silmänsä tuntuvat ampuvan läpi. Zac oli roolissaan uskottava ja leffa oli okei, muttei se maatani mullistanut. Ehkä pari pisaraa kyyneleitä saattoi minultakin tipahtaa, koska menettämisen tuskan kokeminen tai vierestä seuraaminen on niin karmeaa. Hävettää myöntää, mutta minua häiritsi Zacin vastanäyttelijän, Amanda Crewin, kummallisen ohut nenä. Sen vuoksi tuli yksi kyynel lisää.

Omat tähdet: **½

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

joulu saapuu jokaiselle



Niko - lentäjän poika
(Kari Juusonen & Michael Hegner)
(2008)

Suomi, Suomi, Suomi, armas synnyinmaamme.
Niko-poro uskoo olevansa joulupukin lentojoukkoihin kuuluvan jäsenen poika. Niko on täynnä tarmoa uskoen osaavansa lentää, vaikkakin jokainen lentoyrityksensä päätyy kuonolleen lumeen. Liito-orava Julius, Nikon iäkäs ja höperö ohjastaja, pitää Nikoa omana poikanaan. Niko haluaa löytää isänsä, mutta se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Kukaan poroista ei tiedä missä Korvatunturi on ja jotta mikään ei olisi liian helppoa, poroja uhkaa nälkäinen susilauma. Niko hölmöyksissään johdattaa susilauman suoraan muitten porojen luokse. Seuraa vauhdikas ja vaarallinen takaa-ajo.

Elokuvassa oli todella paljon Leijonakuninkaaseen viittaavia juonenkäänteitä. Jotkin lauseetkin olivat kuin suoraan tästä kulttielokuvasta. Se kävi välillä häiritsemään. Itseäni häiritsee jo muutenkin lastenelokuvissa toistuva perusasetelma; pahat eläimet / ihmiset, joilta on paettava, hassu, pyöreä eläinkaveri ja tietenkin vielä päähenkilön ja söpön toisen osapuolen välillä viriävä romanttinen jännite. Toisaalta, mitä suloisemmat ja pörröisemmät hahmot, sitä enemmän siitä tykätään. Kuinkahan moni meistäkin haluaisi lemmikkikanin kylmän liskon sijaan.. Katsoin elokuvan lähinnä maineensa vuoksi, enkä jäänyt pyörältä päästäni miettimään, että: "WOW!" Ehkä en ole elokuvien suhteen vain tarpeeksi lapsenmielinen..
Ei silti, hyvä mieli tästä jäi, enkä tunne tuhlanneeni aikaa. Sitäpaitsi porot ovat pukin lentojoukkoja, eivät hevosia, huh hei!

Omat tähdet: ***
Katrin tähdet: ***

24 yötä jouluun



Rare Exports
(Jalmari Helander)
(2010)

Rare Exports on aiemmin mainoksia ja lyhytelokuvia ohjanneen Jalmari Helanderin ensimmäinen pitkä ohjaustyö. Se perustuu Helanderin kahteen aiempaan lyhytelokuvaan: Rare Exports Inc. (2003) ja Rare Exports: The Official Safety Instructions (2005).

Elokuva saa alkunsa siitä, kun amerikkalainen tiedekunta päästää kaivauksillaan pukin vapaaksi. Pikku paikkakunnalla alkaa tapahtua outoja. Pietari (Onni Tommila) on ensimmäinen, joka ymmärtää jonkin olevan pahasti pielessä. Ei se tainnut ollakaan susilauma, joka tuhosi kokonaisen porotokan verisilpuksi..

Elokuva kirvoitti salintäydeltä naurua. Olen itse yhäkin vähän skeptinen suomalaisten elokuvien suhteen, joskin kehitystä hyvään suuntaan on nähty. Yllätyin huomatessani miten paljon viihdyin Rare Exportsin parissa. Onni Tommila oli Pietari-pojan roolissa valloittavan aito. Jo Skavabölen pojat -leffan tiimoilta pystyi tekemään päätelmän; Onni Tommilalla on hyvät näyttelijävuodet edessä. Isänsä Jorma Tommila näytteli, yllättäen, Pietarin isää. Jorma oli Raimona yhtäaikaa sekä karski työmies teurassaleineen kaikkineen, että herkkä, vaimonsa menettänyt ihminen, jolla oli vielä surutyö jäänyt kesken.
Elokuva oli jännittävä, säikäyttävä, hauska, hyvin laadukas ja dialogit toimivat erittäin hyvin. Ihmeellinen suomalainen ylpeys täytti minut lopputekstien rullautuessa. Santa Claus is totally from Finland!
Muissa rooleissa on myöskin Skavabölestä tuttu Ilmari Järvenpää sekä Tommi Korpela.

Omat tähdet: ****½
Katrin tähdet: ****